Aamulla herätessäni huomasin, että varoitettu hiekkamyrsky oli kuin olikin saavuttanut Kyproksen ja aurinko oli tuon Afrikasta saapuneen moskan takana piilossa! Lämmintä on… mut aurinkoa ei pääse tänään ottamaan…

Olotila – surumielinen-

Noh, nyt on aikaa minunkin kirjoittaa tänne muutama sananen 🙂

Minä olen siis Elina, perheen äiti, vaimo ihanalle suomalaiselle miehelle ja nelikymppinen nainen suuressa maailmassa! Muutimme Kyprokselle 2 vuotta sitten… ei hetken mielijohteesta, vaan pitkän aivotysökentelyn jälkeen! Suomessa tuntui, että on pakko päästä pois! Paljon jäi suomeen, jota kaipaan… paljon jäi sinne myös asioita ja ihmisiä joista olen onnellinen, että pääsin eroon! Surullista myöntää, mutta vaakakuppi painoi silloin enemmän lähteä, kuin jäädä. Ja täällä nyt olemme… minä ja pieni perheeni! Mukanani otin kaiken, mikä oli minulle tärkeää… perheeni ja koirat!

Paljon on ehtinyt tapahtumaan.. paljon pahaa, mutta vielä enemmän paljon hyvää! Kohta on vuosipäivä esikoiseni auto-onnettomuudelle, jolloin rattijuoppo ajoi hänen päälleen, kun hän oli tulossa skootterilla kotiin! Skootterin lisäksi rikki meni, Martin polvilumpio monesta kohtaa ja nahkaa…. mutta ei mitään, mikä ei olisi tullut kuntoon! Lopullisen kuolemantuomion sai vain romuksi mennyt skootteri!! Onneksi <3

Juhannuksena sitten keskimmäinen jäi skootterillaan ison kuorma-auton yliajamaksi! Kuorma-auton kuljetta leikki kännykällään ja ajoi huomattavaa ylinopeutta, eikä huomannut kotipihalle kääntyvää mopoilijaa! Se kolari jätti syvät arvet äidin sydämeen ja pojan kehoon! Akselilla murtui selkäranka viidestä kohtaa, repeytymiä löytyi keuhkoista, munuaisista, maksasta, haimasta ja virtsarakosta! Äidin sydän on surusta raskas edelleen ja pienikin kolahdus tuo kyyneleet silmiin! Akseli kun jäi kuormurin yliajamaksi aivan kotiportilla, vanhan kotimme makuhuoneeni ikkunan alla… kuulin ja näin tapahtuneen!

Akselin ensiaskeleet vauvelina menivät minulta hiukan ohi! Poika kun vain päätti eräänä iltana lähteä juoksemaan! Mutta nyt kolarin jälkeen, Akselin ensiaskeleet ovat palaneet sydämeeni, enkä unohda niitä koskaan! Kaikki se huoli, ja kipu äidin sydämessä valui pitkin poskia suurina onnenkyynelinä! Hiljainen ja nöyrä kiitos lähti yläkertaan ja tunsin olevani etuoikeutettu saadessani pitää poikani! Vielä silloin toipilaana ja kovasti kipujen runtelemana, mutta hengissä ja hyvää vauhtia paranemaan päin!

Nykyään Akseli ja Martti käyvät päivittäin kuntosalilla ja tekevät hurjaa itkupotkurääkki ohjelmaa… ja Akseli tarvii särkylääkettä selkäänsä enää satunnaisesti. Kolarista muistuttaa enää hurjat arvet iholla ja suuri tatuointi, jonka Akseli otti peittämään pienempiä arpia!

Ja tiedättekö… suomesta Akselia tuli katsomaan ainoastaan hänen ”karhusisarensa” Niina! Akselin ehdottomasti paras ystävä…. Yllätys oli melkoinen lentokentällä, kun Akseli näki Niinan tulevan ihmisjoukosta!

” Luuliksää etten mää tulisi…”

Niinan viesti Akselille sairaalaan :

”Leikkaisin sut irti kolariautosta, Raahaisin ulos palavasta talosta! Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin Mä käynnistäisin, sun sydämen. Nostaisin kopteriin hyökyaallosta. Kokonaiseks ompelisin paloista! Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin, Mä käynnistäisin, sun sydämen!”

Ja äidin kyynelten hurrikaani oli valmis…

Se siitä ensimmäisestä vuodesta! Me selvisimme, emmekä ole muuttamassa suomeen takaisin! Päinvastoin…. ikävät tapahtumat hitsasivat perheemme vielä tiukemmin toisiimme kiinni!